Poikkeuksellinen

On perjantai ilta syksyllä 2008. Olemme ystävieni kanssa lähteneet juhlimaan viimeistä vapaa viikkonloppua ennen opintojen alkamista. Saavumme keskustaan suosittuun yökerhoon jossa juhlimme. Seuraamme liittyy myös mies ryhmä. Emme tunteneet heitä aiemmin, mutta illan aikana vietämme heidän kanssa aikaa. 

Kello tulee 4 aamulla, ja yökerho tyhjennetään. Olen hyvin humalassa ja mies ryhmän yksi miehistä auttaa minua saamaan takkiani ja tavaroitani kokoon jotta voisin poistua. Kun pääsemme ulos, ei ystäviäni näy enään missään. Jään miehen kanssa taksijonoon. Tässä vaiheessa en tiedä miksi, mutta menemme samaan taksiin, siitä mihin taksi menee, ei minulla ole tietoa.

Havahdun kun auto pysähtyy. Mies ilmoittaa meidän jäävän tähän, molempien. Pääsen taksista ulos ja muistan kysyneeni missä olemme. En saa vastausta. Mies kertoo auttavansa minut nukkumaan. Kävelemme piene matkaa, on pimeää. Mies kaataa minut märkään maahan, lyö ja alkaa repiä hiuksistani. Menen paniikkiin. Pääni ei kuule kuin huutoa ''Helvetin huora''. Mies pistää kätensä suuni eteen, tukahduttaakseni ääneni. Lyö ja repii vaatteitani. Yritän päästä irti, en silti pääse liikkumaan. Mies saa haluamansa, nousee, sylkee päälleni ja lähtee pois. 

Makaan paikallani, huudan ja itken. Nousen ylös, tuntuu kuin en olisi enään olemassa. Etsin puhelimeni ja soitan apua. Tunnistan seutua ja kävelen täristen pienen matkaa kirjaston pihalle, josta minut haetaan. Autoon päästessäni emme liiku alkuun mihinkään, minä itken, ystäväni kuuntelee.

Menemme sairaalaan josta minut otetaan vastaan. Olen hysteerinen ja peloissani, saan rauhoittavaa ja joudun kertaamaan tapahtunutta. Tarvittavat tutkimukset tuntuvat lähes yhtäpahalta kuin teko. 
Matka oli pitkä, poliisi kuulustelut, ystäväni olivat kuulusteluissa, sekä vastapuolen haastaminen ja oikeudessa hänen kohtaamisensa. 

Mieleni oli hajalla, vaikka mies kärsi seuraukset teostaan ei se tehnyt minua koskaan enään ehjäksi.  Meni kauan ennen kun uskalsin kulkea missään yksin, edes päivällä. En käynyt yökerhoissa, en pukenut hametta. Sain tukea eri tahoilta henkisten traumojen korjaamiseen. 

Nyt kun aikaa on mennyt, olen parisuhteessa ja elän viimein normaalia elämää. Tuon miehen tahtomat minuutit veivät minun normaalista elämästäni vuosia. Myös puolisoni on suhteen alussa joutunut kärsimään tapahtuman seurauksista, sillä luottamukseni löytäminen vei aikaa todella pitkään enkä meinannut saada peloista otetta.

Luulin tekijän ymmärtäneen mitä aiheutti, luulin hänen katuvan ja olevan pahoillaan ja ymmärtäneen tekemänsä vääryyden. Kunnes kesällä 2012 kuulen hänen tehneen sen uudelleen. Toivon että hän ei tule saamaan sielulleen rauhaa, hän ei ole ihminen.

Tässä minä olen RAISKAUKSEN UHRI

''Pitäisihän meidän se tietää,

Menneisyytemme pohja on 

huonoin rakenne tulevaisuuden kivijalaksi''

JB

Ensikosketus 2

12 vuotiaana, viidettä luokkaa käydessäni aloin huomata kykyni. Kykyni tuntea seksuaalisia ja rakkaudellisia tunteita molempia sukupuolia kohtaa. Kykyni rikkoa yhteiskunnan määritelmiä siitä ketä kohtaan voin tuntea ja miten, määritelmiä siitä millainen voin olla ollakseni normaali.

Tällöin alkoi myös tarve päästää sisäinen minäni ulos. Tahdoin tulla nähdyksi ja kuulluksi juuri sellaisena kun minä olen. Aloin tekemään radikaaleja muutoksia ulkonäössäni, värjäsin hiuksiani kirkkain värein, lävistin kehoani. Tyhjensin vaatekkaappini minäni hukuttavat vaatteet pois ja täytin sen juuri niillä vaatteilla jotka olivat itseäni - printti paitoja, pilli farkkuja.

Matkaani itsekseni oli kestänyt noin vuoden ajan, kun tunteet siitä että tahdon tulla julkisuuteen ja kuulluksi ja nähdyksi nousivat esille yhä vahvemmin. Olin ylpeä itsenäni ja tahdoin myös muiden näkevän sen. Olivat ne sitten joulu tai kevät juhlat, olin aina esiintymässä.

Psyykkisesti tämä muutos minussa oli helppo hyväksyä, sillä se oli kytenyt sisälläni jo pitkään, nyt oli vain sen aika tulla ulos.

Muutokseni aikana myös ystäväni kaikkosivat ja kaverini vaihtuivat toisiin. En kuitenkaan kokenut tätä raskaaksi, sillä ne ystävät jotka jäivät pystyn mieltämään tosi ystävikseni, sellaisiksi ystäviksi jotka pysyvät rinnallani muutoksestani huolimatta, sillä sisin minäni ei kuitenkaan koskaan ole muuttunut. Halustani tulla julkisuuteen olen kertonut kaikille, sillä se on missioni.

Seksuaalisesta suuntautumisestani en ole nähnyt tarpeelliseksi toitottaa, sillä juuri siinä kohtaan suurimmat ennakkoluulot ystävieni kesken. Olettamuksenahan on että jos olen bi seksuaali, kuolaan jokaisen hetero miehen perään. Eikä seurassani siis voisi olla ilman että katson heitä sillä silmällä. Tämän ennakkoluulon haluankin rikkoa, ja jos jotain haluaisin hetero miehille sanoa olisi se ''Sori homofoobikot jos murskaan suuren egonne, mutta ette ole niin hyvännäköisiä kuin luulette. Mulla ei siis koskaan ole ollut, eikä tule olemaan mitään mielenkiintoa kytätä teitä.''

Tullessani itsekseni olen joutunut myös kohtaamaan ahdasmielisempiä ihmisiä. Olen kohdannut huutelua, nimittelyä ja pitkiä katseita. Nämä olen silti vuosien aikana oppinut jättämään omaan arvoonsa, vaikka se rankkaa joskus onkin ollut käsitellä. Minä olen kuka olen, minua ette voi satuttaa sillä että olen oma itseni.

Nykyään olen oppinut olemaan yhä varmemmin oma itseni. Kun täytin 18-vuotta, pääsin myös missiossani tulla julkisuuden henkilöksi eteenpäin. Nykyään minusta voi lukea jo keskustelu palstojen seiniltä, sekä hyvää mutta joukkoon mahtuu myös pahaa. Vaikka pahoilla puheilla ihmiset yrittävät päästä satuttamaan,koen että tämä on menetys heille, sillä he eivät ole kyenneet tutustumaan todelliseen minääni.

Tulevaisuudeltani toivon löytäväni rakastavan elämän kumppanin, oli se sitten mies tai nainen. Tähän astiset suhteeni ovat kariutuneet, ehkä silti niistä olen joka kerta oppinut jotain. Aion myös jatkaa julkisuuteen pyrkimistä, juuri sellaisena kun olen.
Ennen muutostani toivoin että voin olla vain oma itseni, nyt sitä olen.

Tässä minä olen JULKISUUTEEN PYRKIVÄ BI-SEKSUAALI

Doesn't matter what you do - you're not perfect
Doesn't matter what you gain - it's not worth it
It's not worth it - it's not worth it
Don't give a damn - cause I'm fearless
I was lost a while but now I've found - myself again
-Hanna Pakarinen-

Ensikosketus

koska kysyntä on suuri, julkaisemme ennen tammikuuta 3 ensikosketusta.

Oli marraskuu 2007. Olin päättänyt etten enään jaksa, itseasiassa olin päättänyt sen jo kauan sitten. Tuon päätöksen tehdessäni en vain tiennyt että tulen jaksamaan paljon enemmän kuin koskaan olisin voinut edes kuvitella.

Hetkessä kaikki on sekavaa, sumua. Herään on rauhallista, katto on valkoinen. Aavistus siitä missä olen on läsnä, sairaalassa. Enään en jaloillani liiku, kerrottiin. Päivien kuluessa tilanne valkeni minulle enemmän. En tuntenut rinnasta alaspäin mitään, käsieni liike oli vaikeaa. Edessä oli vielä teho-osasto, lukuisia osastoja, trakeostomia, kuntoutuksia, itkua, raivoa, luovuttamista. Enhän minä jaksanut alunperinkään enään?

Kuukausien aikana ymmärsin, etten koskaan enään tekisi niitä asioita joita tein ennen, ja jos jotain tein, tein ne eritavalla, tein ne niinkuin vammainen. En kävisi enään koskaan yksin suihkussa, en söisi enään ilman apuja, en kirjoittaisi enään ilman apuvälineitä. Mutta suurin muutos oli vielä edessä päin, asenteeni selviytymiseen. Edessäni oli nyt suuri ja tuntematon.

Meni kuukausia tutkia uutta rajoitettua kehoani, jalkani olivat siinä mutta eivät enään totelleet, eivät vaikka niin moneen kertaan itkien niille huusin ''TOIMIKAA''. Meni lisää kuukausia, ja aloin ammentamaan voimaa itseeni ''tämä minä olen nyt ja nyt tästä on vain selvittävä ja palattava normaaliksi'' Kehitin ajatuksen siitä että eivät nämä lääkärit tiedä minua, eivät minun kehoani, sillä minun jalkani alkavat vielä toimimaan ja minusta tulee vielä ehjä.

Tämä ajatus oli minulla pitkään läpi kuntoutuksien, sillä enhän minä tule koskaan olemaan vaikeasti vammainen avustettava, synnyinhän terveenä.Eihän minulle voi käydä näi? Kun sitten yhtenä iltana pitkän keskustelun äitini kanssa päätyttyä se iski vasten kasvoja, sinä et kävele...enään koskaan. Sinä olet nyt tässä, ja tälläinen tulet olemaan.

Itse aloin ymmärtää tilanteeni tietoisesti, mutta ystävien ja perheen kohtaaminen erilaisena oli edelleen haastavaa. Vaikea oli myös nähdä miten äiti kärsi, kärsi minun vuokseni. Sillä mikään ei ollut enään niinkuin ennen. Samalla kuin minun elämäni romahti, romahti myös äitini haaveet ja toiveet joita hänellä oli ollut lapsestaan. Ammensimme toisistamme valtavasti voimaa.

Meni vuosia, kehoni joka alkuun oli vieras, alkoi todella olemaan minä. Nyt 5 vuoden jälkeen, olen oppinut elämään itseni kanssa. Rakastamaankin ajoittain itseäni juuri tälläisenä. Ehkä tämä oli se jota tarvitsin ymmärtämään elämän arvokkuuden? Ystävien, läheisten, perheen ja tukiverkoston välttämättömyyden, sen miten paljon ympärillä olevat ihmiset minun vuokseni ovatkaan valmiita tekemään. En sittenkään ole koskaan ollutkaan elämässäni niin yksi kun joskus kuvittelin. Olin valmis elämään. Rikoin omani ja muiden ennakkoluulot.

Kadulla kohdatessani tuntemattomia pitkiä katseita, sääliä, mietin hiljaa itsekseni, tietävätkö he mistä minä tulen ja kuka minä todella olen. Tietävätkö he etten minä tietoisesti valinnut tätä kivistä polkua, päin vastoin yritinhän lähteä elämänpoluilta. Tietävätköhe miten paljon voimaa heidän katseensa ja osoittavat sormensa minusta vievät? Mutta se mitä he eivät tiedä, on se kuinka vahva minä oikeasti olenkaan.

Elän niin normaalia elämää kuin voin, vaikkakin vamma on tuonut liikuntakyvyn puuttumisen lisäksi paljon muita oireita. Minulla on ihana perhe ja paljon auttavia käsiä ympärillä. Haaveissa siintää myös yhteinen onni vielä jonain päivänä.

Mutta kysymykseen Miksi juuri minä?- en vieläkään ole osannut vastata. Katkera en silti enään ole, sillä olen oppinut että eteenpäin on vain mentävä.

Tässä olen minä SELKÄYDINVAMMA.

Ylpeinä me kuljemme haavojamme peittelemättä.
Nöyrinä me polvistumme, kun emme enää löydä - ymmärrä.
Vahvoina me nostamme pudonneet taakat.
Heikkoina me tunnustamme ettemme jaksa enää.
Ylpeinä me näytämme kasvomme kaikille

-Tommy Tabermann

Blogin tarinat avataan lukijoille virallisesti tammikuussa 2013, jolloin jokaisena viikkona saamme tutustua uuteen tarinaa. Mutta ettei odottaminen kävisi turhan pitkäksi ensikosketus on luvassa jo pian.

Attitude is a little thing that makes a big difference.
Winston Churchill

Näet asioita, joita muut eivät näe. Ymmärrät asioita, joita muut eivät ymmärrä. Sinulla on näkymä maailmasta, joka näkyy vain sinulle. Sinulla on ääni, joka puhuu sinun totuuksia ja kysyy sinun kysymyksiä, jotka herättävät keskustelun.

Olet poikkeuksellinen, olet ainutlaatuinen.


Blogini haluaa esitellä vaihtoehtoisia ratkaisuja elämässä tehneitä ihmisiä, ihmisiä jotka herättävät keskustelua valinnoillaan, ihmisiä jotka ovat uskaltaneet, ihmisiä jotka ovat selviytyneet, ihmisiä jotka ovat poikkeuksellisia. Olemme erimieltä, olemme samaa mieltä, mutta tutustutaan hetki toisiimme, olemmeko kuitenkaan niin poikkeuksellisia?